Lähes terveenä

Saimme hyviä uutisia Annin vatsasta: labratesteistä ei löytynyt mitään tulehduksen aiheuttajaa. Antibiootit tuli siis syötyä turhaan, mutta toisaalta parasta olla varovainen näin matkalla. Pieni kuumeen nousu pysyy mysteerinä, mutta onneksi Suomessa pääsee taas helposti lääkäriin, jos oireet jatkuvat.

Turvallisesti Limassa

Chinchasta emme oikein saaneet otetta. Kaupunki oli hälyinen, kaoottinen ja ruma. Toisaalta ihmisvilinä, valtava toriviidakko ja moottoripyörätaksit olivat myös kiehtovia. Afrokulttuuri, jota opaskirja oli hehkuttanut, ei näkynyt kaupungissa juuri muussa kuin joidenkin vastaantulijoiden tummassa ihonvärissä ja kasvonpiirteissä. Yritimme löytää afroyöelämää, mutta löysimme vain pari satunnaista baaria ja loputtomasti kasinoita. Niinpä menimme nukkumaan. Myöhemmin Lonely Planet tiesi kertoa meille, että yöelämä olisi ollut jossakin sivummalla olevassa kaupunginosassa, puolen tunnin matkan päässä keskustasta.

Tulimme Chinchasta lauantaina Limaan, kun Annilla oli nousevaa kuumetta ja kaipasimme vähän rauhaa jatkuvasta reissaamisesta. Kävimme lääkärissä, joka totesi syylliseksi vatsapöpön ja antoi lääkkeeksi antibioottia.

Kun saavuimme bussilla Limaan ja astuimme ulos bussiasemalta, paikalliset ihmiset vetäisivät meidät sisään lipputoimiston suojiin ja sanoivat, että kadulla ei ole turvallista. Pian joukko nuoria juoksi pitkin katua. Nuorten ympärillä oli poliiseja, jotka heiluttivat pamppujaan. Tilanne meni ohi nopeasti. Kysyimme ympärilläolijoilta, mitä oikein tapahtui. Meille kerrottiin, että nuoret olivat futisfaneja, ja että niitä kannattaa varoa, sillä meno voi nopeasti ryöstäytyä käsistä.

Limassa, kuten varmaan kaikissa suurkaupungeissa, tuloerot korostuvat. Liman ympäristössä asuvat monet Perun kaikkein vauraimmista ihmisistä. Miraflores on rikkaiden kaupunginosa, jossa on hienoja ravintoloita ja amerikkalaistyylinen ostoskeskus. Toisaalta kaupungin ympärille kasvavat myös hökkelikylät, joihin ihmiset muuttavat maalta paremman elämän toivossa. Kahdeksankymmentäluvulla maaltamuuttoa lisäsi myös terrorismi.

Ensimmäiset kaksi yötä nukuimme Friend's House -hostellissa. Huoneemme oli kuitenkin ikävän homeinen ja yöllä ihmiset melusivat niin, ettemme saaneet nukuttua. Vaihdoimme majapaikkaa The Point -hostelliin, joka on aivan mahtava paikka. Oikeastaan matkamme sulkeutuu mukavasti ympyränä. Ensimmäinen majapaikkamme, Casa Roja Santiagossa, oli hengailuhostelli omalla pienellä puutarhalla. Nyt olemme taas matkan viimeiset päivät hengailuhostellissa, jonka puutarhan riippumatoissa voi loikoa kirjaa lukien.

The Point on Barrancossa, entisessä boheemikaupunginosassa, jonka värikkäät talot ja leppoisa tunnelma viehättävät. Suomeen palattua jää varmasti kaipaamaan lämmön lisäksi kirkkaita värejä. Kaikissa neljässä matkamme maassa kirkkaat punaiset, lämpimänkeltaiset, vihreät ja syvänsiniset värit ovat koristaneet seiniä, kankaita ja ihmisten vaatteita.

Kun eilen kerroimme lompakosta, joka meiltä yritettiin ryövätä, kuulimme muilta matkaajilta erilaisista asioista, jotka heiltä oli kadonnut. Moni oli ollut varomaton ja laittanut esimerkiksi päivälaukkunsa bussin ylähyllylle. Harmittavinta on, kun kuvat tai matkapäiväkirja katoavat. Paras tarina, joka kerrottiin, oli kuitenkin rosvosta, joka kohteliaasti palautti ryöstettäville muistikortit, passit ja kortit, joille hänellä ei ollut käyttöä. Tällaista rosvoa tekisi melkein mieli kiittää ryöstön jälkeen!

Chinchassa

Hotelli ja rantaloma Punta Hermosassa olivat mukavaa vaihtelua reissaamiselle. Nyt ollaan taas uudessa kaupungissa, Chinchassa, ihmettelemässä afro-perulaista elämänmenoa. Kaupungissa perulaiseen kulttuuriin yhdistyy afrikkalaisia sävyjä, sillä alueelle tuotiin aikoinaan orjia työskentelemään puuvillapelloilla.

Matka Punta Hermosan pikkukaupungista Chinchaan oli monivaiheinen: Ensin otimme pakettiautoon tehdyn combi-bussin Panamericana-moottoritien laitaan, sieltä toisen bussin Malaan. Malasta jatkoimme combilla Cañeteen, josta lopulta saimme bussin perille.

Saapuessamme Chinchaan eräs matkustajista yritti ryöstää lompakon Jannen repusta. Onneksi rosmo ei ehtinyt viedä lompakosta mitään, vaan huomatessamme lompakon kadonneen hän pudotti sen lattialle. Lompakko oli pikkurahalompakko, jossa ei olisi ollutkaan luottokortteja tai muuta arvokasta.

Myöhemmin luimme netistä, että alueella toimii ammattimaisia rikollisryhmiä, jotka ryöstävät matkustajien omaisuutta Piscon ympäristön bussilinjoilla. Yritämme olla entistäkin varovaisempia omaisuutemme kanssa.

Ollaan rantsussa

Eilen tehtiin pikasiirtymä Cuscosta, Perun ylängöltä rannikolle. Otimme iltapäivällä matkamme ensimmäisen, tunnin mittaisen lennon Limaan. Lentokentältä tulimme taksilla kaupungin keskustaan ja jatkoimme suoraan Punta Hermosan rantakohteeseen, runsaan tunnin bussimatkan päähän Limasta.

Majapaikkamme, Casa Barco, on mahtava. Nukumme hotellin halvimmassa huoneessa kerrossängyssä, mutta voimme nauttia paikan uima-altaasta, ilmaisesta internetistä ja pihasta kuin kroisokset. Rantakylä on rauhallinen paikallisten lomanviettopaikka, jossa riittää hiekkarantoja ja josta löytyy myös muutama kelpo ravintola illastamista varten.

Nyt lähdemme nauttimaan lämmöstä, auringosta ja hapen määrästä — altiplanon ohuen ilman jälkeen!

Legendojen keskellä

Legendat ja todellisuus, alkuperäisuskonto ja katolilaisuus kietoutuvat toisiinsa altiplanolla. Boliviassa tuntui, että uskomukset ja esi-isiltä perityt tavat olivat arkipäivää. Ylängön kulttuuri on myös Perussa hyvin samanlaista, tosin ehkä vähän vähemmän villiä kuin naapurimaassa.

Bolivian ylängöllä, maastossa, johon vie laamapolkujen lisäksi ainoastaan jeepillä kuljettava reitti, saavuimme hylättyyn kylään. Aikoinaan paikalla oli kukoistava kylä, joka kaivoi hopeaa läheisestä vuoresta. Nykyään alue on tyhjä, sillä kylän yllä on kirous, joka pelottaa edelleen lähialueiden asukkaita. Kylä perustettiin viisisataa vuotta sitten. Kaksisataa vuotta sitten se hylättiin. Mitä siis tapahtui? Oppaamme osasi kertoa aavekylän tarinan:

Vuoren juurella oli suuri kylä, jonka päällikkö määräsi tarkkaan asukkaiden elämäntavan. Jokainen nainen naitettiin seitsemälle miehelle, ja syntyvät tyttölapset myytiin. Vastineeksi saatiin ruokaa ja jauhoa, jolla valkaistiin talojen seinät. Miehet tekivät töitä viereisen vuoren kaivoksessa, josta kaivettiin hopeaa.

Aikojen kuluessa kylän asukkaista alkoi tuntua, että heidän tapansa elää ei voi olla oikea. Kyläläiset kokoontuivat keskustelemaan, mitä asialle voisi tehdä, ja lähettivät lopulta kaksi miestä Potosín kaupunkiin, jonka hallintoalueeseen kylä kuului. Toiveena oli, että alueelle lähetettäisiin apuvoimia, jotka saisivat päämiehen kuriin.

Perillä Potosíssa miehet menivät virkamiesten puheille. Hallinnolla oli kuitenkin liian kiire muiden asioiden kanssa, eikä ketään haluttu lähettää kaukaiseen kylään. Seuraavaksi miehet kertoivat ongelmasta papille. Pappia kyläläisten tarina säälitti, ja hän lupasi tulla kylään opettamaan sen asukkaille kristillisempiä elämäntapoja.

Kylän päällikkö tiesi kaiken aikaa, mitä kyläläiset hänen selkänsä takana juonivat, sillä hän oli kukapa muukaan kuin itse paholainen. Papin saapuessa kylään päälliköllä oli hänelle valmiina lahja, paketillinen kultaa ja hopeaa. Kun pappi otti lahjan käteensä, hän joutui päällikön valtaan. Hän ei enää kyennyt auttamaan kyläläisiä, vaan palasi kaupunkiin.

Kului seitsemän vuotta, ja kylän elämä jatkui entisellään, kunnes kylään saapui Potosísta lähetetty piispa. Piispaa oli odottamassa samanlainen paketti, kuin aiemmin saapunutta pappiakin. Piispa pyysi, että lahja asetettaisiin maahan häntä odottamaan, eikä näin joutunut pahan valtaan. Närkästynyt paholainen sanoi piispalle, että heidän pitäisi puhua: hän voisi kertoa piispalle, miten tätä hänelle tuttua kansaa kannattaa johtaa. Piispa suostui ja ehdotti, että he tapaisivat seuraavana aamuna ennen auringon nousua.

Aamulla, vielä pimeässä, piispa ja kylän päämies tapasivat. Piispa sanoi, että suostuu kuuntelemaan päällikköä, kunhan tämä ensin vie erään kirjan viereisen vuoren laelle. Paholainen lähti kantamaan pyhää kirjaa ja sai sen lopulta perille vuoren huipulle. Väsyneenä hän nukahti kirjan viereen.

Aamun ensimmäiset auringonsäteet herättivät paholaisen, joka huomasi, että kirja oli kahlinnut hänet vuoren seinämään. Kyläläisten petoksesta raivostuneena hän kirosi kylän ja sen läheisen kaivosvuoren. Ajan kuluessa kirous alkoi vaikuttaa, ja kyläläiset kuolivat yksi kerrallaan sairauksiin ja onnettomuuksiin. Myös kaikki, jotka myöhemmin löysivät vuoresta hopeaa, kuolivat ennen aikojaan.

Kylässä oli merkkejä myös uudesta asutuksesta. Kymmenisen vuotta sitten joukko ihmisiä oli muuttanut jälleen kylään ja alkanut kaivaa hopeaa viereisestä vuoresta. Uudetkin rakennukset oli kuitenkin hylätty pian, sillä öisin aavekylä heräsi elämään, ja kaikkialta ympäriltä kuului kyläläisten elämän ääniä. Uskomukset elävät maaseudulla edelleen vahvoina.

Pachamama

Ohitimme Potosissa jonon autoja, jotka oli koristeltu paikallisen katolisen pyhimyksen juhlapäivän kunniaksi. Jäimme ihmettelemään koristeltuja autoja, jotka oli peitelty loputtomalla määrällä värikkäitä kankaita, pehmonalleja ja hopea-astiastoja. Kaksi miestä pysäytti meidät autonsa viereen ja tarjosi chichaa, mietoa maissiolutta, pienestä lasista. Juoman nauttimistapa yllätti tässä kristillisessä juhlassa: lasista kuului ensin kaataa tilkka auton renkaille uhrauksena Pachamamalle, ja vasta sitten juoda loput.

Pachamama eli äiti maa on altiplanolla edelleen tärkeä jumalhahmo. Bolivian maaseudulla Pachamamalle uhrataan tärkeinä vuoden kiertoon liittyvinä päivinä neitsytlaamoja, jotka haudataan maahan. Uhrikummuille kaadetaan myös viinaa, chichaa ja kokalehtiä. Perussa laamojen sijaan nykyisin uhrataan marsuja ja eläinten lisäksi muun muassa rahaa ja kokalehtiä.

Sairaan ihmisen pelastumiseksi Pachamamalle viedään uhrilahjoja, jotta tämä veisi ne eikä sairasta mukanaan. Tärkeää on, että lahjat laitetaan lähelle maata ja piiloon esimerkiksi kallionkielekkeen alle, etteivät auringon tai vuorien jumalat näkisi niitä.

Machu Picchua ihmettelemässä

Kiipesimme Machu Picchulle kahdeksalta aamulla vieressä olevalta Aguas Calientesin turistikylästä, jossa yövyimme. Koko alue oli vielä aamulla sumun peitossa, emmekä meinanneet edes löytää raunioita. Vähitellen ilma kuitenkin kirkastui ja näimme alueen koko komeudessaan. Kuvista ei näe kunnolla sen mahtavaa sijaintia: Machu Picchu on korkean ja jyrkän vuoren laella, jonka turvana on vuoren ympäri kiertävä joki.

Aamulla yhtä aikaa kanssamme alueelle virtasi vuorilta Inca Trail -vaelluksen tehneitä matkaajia. Vaelluksen päätepiste ja loppuhuipennus on Machu Picchu. Inca Trail on saavuttanut muutamassa vuodessa huikean suosion. Nykyään vaelluksen saa tehdä ainoastaan 500 ihmistä päivässä. Inca Trail pitääkin siksi varata ainakin kuukausi etukäteen ja hinta neljän päivän vaellukselle on huikeat 200-300 taalaa! Olimme tyytyväisiä, ettemme edes yrittäneet tätä massavaellusta, vaan teimme Boliviassa vaihtoehtoisen vaelluksen inkojen rakentamaa polkua pitkin.

Muutama tunti myöhemmin paikalle saapuivat turistiryhmät kaikista maailman kolkista. Monet turisteista tulevat aamulla suoraan junalla Cuscosta. Myös Suomesta oli paikalla yksi kahdenkymmenen sedän ja tädin lauma Olympiamatkojen johdattamana. Matkatoimiston järjestämänä matkana Machu Picchulle pääseminen on helppoa.

Vuokrasimme lopulta oman oppaan alueelle, kun kaipasimme lisää tietoa historiasta ja tarinoita alueeseen liittyen. Opas oli linkki menneen ja nykyisyyden välille. Oppaan puheet saivat meidät vakuuttumaan siitä, että sama kansa, joka rakensi temppelit, asuu edelleen alueella. Opas esimerkiksi kertoi siitä, kuinka aikaisemmin alueella ennustettiin laamojen sisäelimistä, mutta nykyään ihmiset käyttävät ennustamiseen marsujen sisuskaluja!

Matka jatkuu Perun puolella

Viimeiset päivät Boliviassa kuluivat Titicaca-järven rannalla. Yövyimme Copacabanassa, mistä teimme päiväretken Isla del Sol -saarelle. Saari oli pyhä jo inkoja edeltävälle Tiwanacu-kulttuurille. Valloitettuaan alueen inkat tekivät siitä tärkeän uskonnollisen keskuksen. Inkojen tekemistä rakennelmista jäljellä on kuitenkin vain muutamia raunioita, joten niiden katselun lisäksi kävelimme kolmen tunnin matkan saaren halki. Kävellessä pääsimme katselemaan saarta ja järveä ja kuvittelemaan menneitä aikoja.

Kokemusta häiritsivät hieman polun mutkissa olevat paikalliset, jotka myivät naposteltavaa turisteille, ja lapset lampaiden ja laamojen kanssa, jotka halusivat valokuvaan korvausta vastaan. Turismi lisäelinkeinona saarelaisille ei tietenkään ole huono asia, mutta turistien kohtelun toivoisi olevan vähän vähemmän päällekäyvää.

Copacabanasta jatkoimme suoraan Perun puolelle Cuscoon. Toisin kuin Argentiinan ja Bolivian rajalla, kävellen tapahtunut rajan ylitys oli rauhallinen. Tavarasäkkejä muurahaisten tavoin juoksujalkaa kantavien ihmisten sijaan rajalla oli ainoastaan turisteille lähes mitä tahansa kaupittelevia paikallisia. Ilmeisesti tämä raja ei ole tavaraliikenteelle tärkeä, koska tavaraa voidaan kuljettaa maiden välissä olevaa järveä pitkin.

Meille oli Copacabanassa myyty tilava bussi, jossa on wc ja jonka matka-aika olisi noin kuusi tuntia. Täkäläiset bussit jo tuntien oletimme, että matka kestäisi lähemmäs kahdeksan tuntia, kuten opaskirjakin antoi ymmärtää. Kun vaihdoimme bussia Punossa Perun puolella, meidät ohjattiin bussiin, joka oli jo nähnyt parhaat päivänsä. Jalkatilaa oli vähän, eikä bussissa tietenkään ollut vessaa.

Epätoivo alkoi kasvaa, kun kuuden tunnin matkan jälkeen oltiin vasta edellisessä kaupungissa, ulkona oli pilkkopimeää ja satoi, ja tv:stä alkoi jo toinen toisesta maailmansodasta kertova elokuva. Lopulta pääsimme perille Cuscoon puoli yhden jälkeen yöllä, yli yhdeksän tuntia matkattuamme. Onneksi majapaikka oli varattuna ja taksi vei meidät sen ovelle.

Hospedaje Royal Frankenstein oli miellyttävä kauhuaiheisesta sisustuksestaan huolimatta, akvaariossa oli isoja kaloja ja viidakon keskellä iguana. Majapaikan isäntäväki oli erittäin ystävällistä: saimme jopa yöpalaksi keksiä ja banaania, kun valitimme nälkäämme.

Cuscosta matka jatkuu tietenkin Macchu Picchuun, jonka valloitamme huomisaamuna, jos kaikki menee edes suurinpiirtein suunnitelmien mukaan.

Inkapolulla

Kolmen päivän retki Takesi-reitillä oli ristiriitainen mutta hieno kokemus. Matka alkoi autokyydillä pikkukylään, josta mukaan lähti ensimmäiseksi päiväksi toinen kantaja. Vähän kylän jälkeen auto pysähtyi ylämäkeen ja kuski totesi, että tästä on hyvä lähteä matkaan.

Reitti alkoi lähes tuhannen metrin nousulla, ja tietysti sateessa. Kaksi kantajaa hävisivät pian näkyvistä, ja mukanamme kulkeva kokki piti koko ajan pienen etumatkan. Vaikka olimmekin muuten korkeuksiin tottuneet, vaellus rinkka selässä tuntui raskaalta. Hotellista lähtiessä meitä vielä huvittivat kevyet rinkat, joissa kannoimme ainoastaan omat vaatteemme ja makuupussit ja -alustat.

Noin 4700 metrissä oli vaelluksen korkein kohta, loppupäivä olikin lähinnä alamäkeä ja sääkin parani. Takesi-pikkukylän verenhimoiset koirat olivat matkan pelottavimmat eläimet. Ensimmäisen yön vietimme paratiisimaisen vehreässä laaksossa, jota ympäröivät vuoret ja vesiputoukset.

Toisena päivänä laskeuduimme vuorten rinteitä kiertäviä polkuja ja päädyimme lopulta subtrooppiselle yunga-alueelle. Oppaidemme toiminta alkoi vaikuttaa hieman hapuilevalta: Kävelimme sillalle, joka olikin poikki, ja jouduimme palaamaan ja käyttämään kiertotietä. Yöpymispaikkamme oli läheisen kaivoskylän varaston vieressä, ympäristö oli roskainen ja ympärillämme käveli kanoja ja lehmiä. Kokki-opas ja kantaja jättivät meidät tähän ja lähtivät etsimään kerosiinia, joka oli päässyt loppumaan.

Kolmantena päivänä kävelimme parin tunnin matkan lähikylään, josta bussime lähti. Bussikyyti tuli kun ehti, reippaasti myöhässä. Paluumatka oli hurja, kun bussi mutkitteli jyrkänteiden reunoilla. Onneksi kuski ei varmasti ollut ensimmäistä kertaa tällä tiellä...

Ehkä hienointa retkessä oli luonnon rauha: emme nähneet ketään muuta vaeltajaa reitillä. Kivetty inkapolku oli komea, ja maisemat jylhiltä vuorilta avocadoja ja banaaneja — ja myös koka-lehteä — kasvavaan laaksoon vaikuttavia. Vaikka opastus ei aina vakuuttanutkaan, oli toisaalta mukavaa, että turismi tuo töitä. Sekä kokki-opas Ignacio että kantaja Javier puhuvat äidinkielenään aymaraa ja ovat kotoisin lähialueilta.

Vaellukselle kohti alamaita

Käytiin äsken varaamassa Takesi-reitille kolmen päivän opastettu vaellus Akhamani Trek -yrityksen järjestämänä. Koska emme ehdi tehdä perinteistä Macchu Picchulle päättyvää inka-reittiä (joka olisi myös pitänyt varata kuukausi etukäteen), teemme nyt vaihtoehtoisen vaelluksen. Tämäkin reitti kulkee jo mahdollisesti ennen inkoja rakennettua, kivettyä polkua pitkin ja on nopein tapa päästä kävellen altiplanolta subtroopiikissa oleviin kyliin.

Ilmeisesti huomenna alkavalle vaellukselle ei tule ketään muita meidän, kantajan ja kokin lisäksi, koska nyt ei ole vaellusten sesonkiaika. Sadekausi on kuitenkin lopuillaan, joten sään pitäisi olla miellyttävä.

Tuntuu vähän kummalliselta, kun ei tarvitse kantaa telttaa eikä ruuanlaittovarusteita. Toisaalta näin lyhyellä varoitusajalla vaelluksen järjestäminen itse olisi ollut hankalaa. Ja eipähän eksytä subtroopiikkiin!

Jeeppiretki Bolivian ylängöllä

Viime tiistaista perjantaihin olimme jeeppiretkellä Bolivian ylängöllä, jonne pääsimme suoraan Tupizasta. Alunperin tarkoituksemme oli tehdä retki Uyunista, mutta se, että emme saaneet junapaikkoja Uyuniin, osoittautui hyväksi onneksi: pääsimme lähtemään retkelle Tupizasta jo seuraavana aamuna ja reittiin kuului pieniä kyliä, joita ei olisi nähnyt Uyunista tehdyllä retkellä.

Retki oli onnistunut mukavan matkaseuran ja hyvän opaspariskunnan, Alberton ja Elizabethin, ansiosta. Seuranamme oli Xavier Ranskasta ja Nils ja Kristin Tanskasta. Paikalliset oppaat osasivat kertoa meille paljon kylistä, kaivoksista, traditioista ja Bolivian poliittisesta tilanteesta.

Koko retken ajan olimme yli 3600 metrin korkeudessa, korkeimmillaan kävimme 4930 metrissä, koko läntisen Euroopan yläpuolella. Korkeus tuntui päänsärkynä, hengästymisenä ja hetkittäin lihasten puutumisena. Vähitellen korkeuteen tottui. Paikalliset käyttävät kokalehtiä teenä tai pureskellen muun muassa korkeuden vaikutusten lievittämiseen. Me matkalaiset luotimme lähinnä ibuprofeenin ja parasetamolin voimaan.

Neljän päivän aikana ehdimme nähdä monenlaista luontoa: flamingoja värikkäissä järvissä, korkeita vuoria, geysirejä, kaktuksia ja Salar de Uyunin, maailman suurimman suola-aavikon. Pääsimme myös uimaan hiukan rikintuoksuisessa, mutta ihanan lämpimässä, kuumassa lähteessä. Mieleen jäi luonnon karuus. Näin korkealla ekosysteemit ovat hauraita, ja niiden säilyminen tuntuu lähes uskomattomalta.

Luonnon lisäksi kiinnostavaa oli nähdä, kuinka ihmiset voivat elää ja tulla toimeen korkealla vuoristossa. Altiplanolla eletään hyvin samalla tavalla kuin tuhansia vuosia sitten. Elämä perustuu laamankasvatukseen. Kerran vuodessa kylästä lähdetään monen kuukauden matkalle suurempaan kaupunkiin myymään laaman lihaa ja villaa. Tuloilla ostetaan muita elintarpeita, kuten maissia, perunoita, öljyä ja sokeria. Nykyisellään elämä on kuitenkin hyvin köyhää. Siksi kylien miesväki etsii töitä kaivoksista ja kaupungeista. Kouluttamattomalle maaseudun väestölle työtä on huonosti tarjolla.

Lepopäiviä 4000 metrissä

Tultiin aamulla La Paziin, Bolivian suurimpaan kaupunkiin (virallisesti maan pääkaupunki on Sucre). Kaksi edellistä päivää toivuttiin matkan rasituksista Potosíssa, maailman korkeimmalla olevassa kaupungissa.

Boliviassa matkaaminen ja eläminen on länsimaiselle turistille halpaa. Kahden hengen huone La Pazissa ilman omaa suihkua maksaa 5 euroa yöltä, kolmen ruokalajin lounas 2 euroa ja 9 tunnin bussimatka parhaalla bussilla 7 euroa. Toisaalta tuontituotteista, kuten länsimaisesta suklaasta, voi joutua pulittamaan muuhun hintatasoon nähden valtavia summia.

Toisin kuin Chilessä ja Argentiinassa, Boliviassa eurooppalainen kulttuuri on vain pinnalle ripoteltua. Mikään ei toimi aivan niin, kuin olettaisi. Bussit lähtevät kun ehtivät, ja jopa hienompaan yöbussiin pakataan paikkojen loputtua matkustajia käytävälle nukkumaan. Kaoottisuus on myös kiehtovaa. Taidetaan olla aika kaukana kotoa.

Boliviassa

Palattiin neljän päivän retkeltä Bolivian altiplanon luonnosta. Näimme paljon kauniita maisemia ja kuulimme paikallisten tarinoita. Tästä kaikesta lisää paremmalla ajalla. Tänään jatketaan Potosíin, jonne saavumme illalla. Niin, tutuille tiedoksi: täällä Boliviassa eivät meidän kännykät tunnu toimivan.

Muutama uusi kuva

Laitettiin muutama uusi matkakuva verkkoon. Netit on täällä vähän hitaita eikä koneista löydy kamera-ajureita, eli saa nähdä milloin saadaan lisää kuvia nähtäville. Viimeistään Suomesta!

Matkakuulumisia

Ollaan päästy Buenos Airesista nyt eteenpäin. Eilen vietettiin rauhallinen välipäivä Cordobassa puistossa hengaillen ja keskustaa ihmetellen. Tänään tultiin Saltaan, täällä ympäristössä olisi tarkoitus viettää muutama päivä ennenkuin jatketaan kohti Boliviaa.

Kierrettiin läpi Buenos Airesin kirjakauppoja Bolivian ja Perun opaskirjoja etsien. Let´s Go Peru löytyi melkein ensiyrittämällä. Bolivian opaskirjoja ei löytynyt mistään niistä kymmenistä kirjakaupoista, joissa kävimme, edes espanjaksi. Seuraavana päivänä menimme englanninkieliseen kirjakauppaan, jossa oli Rough Guide Bolivia. Nyt voi taas jatkaa matkaa tyytyväisin mielin.

Viimeisenä Buenos Airesin iltana käytiin syömässä rannan Siga la vaca -parillapaikassa, jossa sai lihaa ja salaatteja niin paljon kuin vain jaksoi syödä. Suosittuun ravintolaan oli yli tunnin jono. Kokemus toi hiukan mieleen ruotsinlaivan, mutta liha oli herkullista argentiinalaista ja hyvä salaattipöytä ruokki Annin vatsaa.

Käytiin myös Xul Solarin, hullun argentiinalaisen maalarin ja keksijän, museossa. Solar oli Borgesin ystävä ja vaikutti visioillaan Airesin kirjallisiin piireihin. Maalaamisen ohella hän kehitti omaa mystistä uskontoaan, muokkasi pianoja laittamalla niihin erikoiset, värikkäät koskettimet ja puhui itse kehittämäänsä kieltä. Maalaustyyliltään Solar muistuttaa Kleetä.

Rock-musiikkia ja yöelämää

Turisteille tarjottavan tangon lisäksi rock on argentiinalaisille tärkeää. Rolling Stones soitti täällä viime viikolla, ja nyt, Rollari-huuman tuskin vielä laannuttua, odotetaan jo huomista U2:n keikkaa. Tänään törmättiin ihmisjoukkoon, joka odotteli hienon pikkuhotellin edustalla Bonoa.

Pari iltaa sitten juteltiin pienessä San Telmon rokkibaarissa paikallisten nuorten kanssa. Porukassa oli kaksi 19-vuotiasta tyttöä ja yksi 21-vuotias poika. Toinen tytöistä oli raskaana. Oli hauskaa päästä kerrankin juttelemaan paikallisten kanssa, koska sosiaaliset kontaktit jäävät matkalla helposti muutaman sanan vaihtoon kaupan kassan kanssa ja jutteluun muiden matkaajien kanssa hostelleissa.

Illan aikana sai vähän otetta argentiinalaisuudesta. Nuoret olivat välittömiä ja aidosti kiinnostuneita puhumaan kanssamme. Melkeinpä ensimmäinen kysymys oli, ovatko argentiinalaiset meidän mielestämme ystävällisiä. Ilmeisesti ystävällisyys on luonteenpiirre, jonka täkäläiset kokevat omakseen. Pian keskustelu siirtyi — kuinkas muutenkaan — jalkapalloon ja argentiinalaiseen rock-musiikkiin.

Nuorten mielestä ehkä paras argentiinalainen rock-yhtye on Callejeros. Yhtyeen nimi tuo kylmiä väreitä monelle argentiinalaiselle, sillä hieman yli vuosi sitten yhtyeen konsertissa Buenos Airesissa kuoli 200 ihmistä, kun ilotulitteet sytyttivät liian täyteen ahdetun tilan palamaan. Toisen tytöistä poikaystävä oli ollut mukana konsertissa. Nyt yhtye on monien vastustuksesta huolimatta aloittamassa uudelleen keikkailun.

Lähdimme nukkumaan aamuviiden maissa, jolloin baari jäi vielä täyteen ihmisiä. Ja tämä tapahtui siis sunnuntaiyönä.

Borges-lainaukset kateissa

Buenos Aires on myös Borgesin kaupunki. Mieleen jäi kaksi Borges-lainausta, mutta molemmat ovat katoamassa epämääräisten muistojen tavoin, eikä niitä löydy edes netistä.

Ensimmäinen ajatus oli kuoleman lohdullisuudesta. Borges sanoi, että aina kun asiat pelottavat, hän muistuttaa itseään siitä, että onneksi elämä on rajallinen. Hänen mukaansa mikään loputon ei koskaan ole erityisen kiinnostavaa.

Toinen ajatus liittyi Buenos Airesiin, kaupunkiin, joka kiehtoo Borgesia vaikka hän ei saa siitä otetta — tai sen vuoksi.

Molempien ajatusten runollinen muoto on kuitenkin kateissa ja ne latistuvat riviksi sanoja. Pitää varmaankin lukea Borgesia matkan jälkeen ja katsoa millaisessa muodossa nämä kaksi ajatusta teksteissä kerrotaan.

Ammattimaiset koiranulkoiluttajat

Buenos Airesin hienommilla asuinalueilla on ammattimaisia koiranulkoiluttajia, jotka voivat ulkoiluttaa yhtäaikaa jopa kymmentä koiraa. Ehkä se on parempi kuin kotona Suomessa, jossa koirat voivat olla pitkät päivät yksin kerrostaloasunnoissa.

Pieni pullo kuohuviiniä

Ostettiin Palermon ruokakaupasta pieni kuohuviinipullo, joita sieltä sai kätevästi kylminä jääkaapista. Olisikohan tällaisia Stockmannilla, mikäli Akon monopoli purettaisiin? Olo tuntui hiukan porvarilliselta mutta juhlavalta, kun kävelimme pitkin öistä katua kuplivaa naukkaillen.

Buenos Aires

Buenos Aires vaikutti aluksi hankalalta suurkaupungilta. Mitä enemmän kaupungista on saanut otetta, sitä mukavammalta se on alkanut tuntua. Tänään ollaan viidettä ja viimeistä päivää täällä.

Eurooppalaisia suurkaupunkeja muistuttava BA on silti omanlaisensa. Välillä kaupunki tuntuu Madridilta, mutta toisaalta Italiasta tulleiden siirtolaisten ansiosta kaupungissa saa tuorepastaa ja herkullista jäätelöä. Buenos Airesia on myös kutsuttu tämän mantereen Pariisiksi.

Kaupunki jakautuu pohjoisosaan, keskustaan ja eteläosaan. Näistä pohjoisosa on ylellistä varakkaiden asuinaluetta, kun taas etelän kujilla voi aistia työläiskortteleiden tunnelman. Keskusta on sekamelska, jossa taksit vilistävät yhdeksänkaistaisilla kaduilla ja jossa sijaitsevat myös ostoskadut.

Hostellimme oli etelässä San Telmon kaupunginosassa, jossa on mukavia pikku ravintoloita ja antiikkikauppoja. Kahtena iltana katselimme puistoja ja iltaelämää pohjoisen Palermossa. Siirtyminen etelästä pohjoiseen tuntui dramaattiselta: kaupunki ja sen asukkaat ovat eri alueilla kovin erilaisia.

Suuria ajatuksia matkaamisesta

Matkantekoon liittyy ajatus täydellisestä vapaudesta. Matkat pakenevat nopeasti juoksevaa aikaa muuttamalla vanhenemisen ja velvollisuudet ikuiseksi nuoruudeksi. Nuoruudessa ei ole vastuuta muuta kuin itsestään ja kesälomat ovat loputtoman pitkiä.

Matkaamisen vapaus on kuitenkin näennäistä, sillä matkalla tietää aina, että on poissa arjesta vain väliaikaisesti, lainannut itselleen vähän lomaa. Matka ei siis ole muuta kuin nuoruuden illuusio, jossa vastuu odottaa aina matkalta palaavaa.

Matkakuukausilta vaatii myös enemmän kuin arjelta. Arkiviikot voivat velloa eteenpäin tasaisen turvallisena massana, jossa muutokset ovat hitaita ja ennakoitavissa. Matkalla on sen sijaan pakko nähdä mahdollisimman paljon lyhyessä ajassa.

Lopulta on lohdullista, että kesälomat päättyvät joskus. Vasta matkalta paluu antaa oikeutuksen matkalle, kun voi tuoda arkeen iloisia asioita maailmalta, nauttia tuttuudesta ja tavata ihmisiä, joita on kaivannut.

-Janne

Puolimatkassa

Kuukausi matkaa takana, toinen edessä. Kaksi kuukautta tuntuu yhtä aikaa lyhyeltä ja pitkältä. Moni kohtaamamme matkaaja viettää matkalla paljon pidempään. Vuoden maailmanympärimatka tai neljä kuukautta Etelä-Amerikassa ovat tyypillisiä matka-aikoja. Kahdessa kuukaudessa näin isosta mantereesta näkee vain vähän. Silti välillä tuntuu, että aikaa on liikaakin. Voisin jo vaihteeksi olla muissakin rooleissa kuin matkaajana, näkemässä ja kokemassa joka päivä lisää. Ihmisiä olisi mukava kohdata muutenkin kuin pikaisesti, ohimennen. Vaivihkaa mieleen muistuu, miten ihania asioita ovat ruoanlaitto omassa keittiössä, tutut bussiyhteydet ja oma vaatekaappi. Työpaikallakin on lopulta aika mukavaa.

Matkaväsymys on hetkellistä. Hyvin nukuttu yö tai uusi, kiinnostava kaupunki innostavat jatkamaan reissua. Pidempien matkojen kaipuu ei kuitenkaan ole herännyt. Kaksi kuukautta on sopivan rajallinen aika, josta osaa nauttia niin kauan, kuin sitä kestää.

-Anni

Rosmousta maailmalla

Bussimatkalla Buenos Airesiin Jannen makuupussi katosi. Janne laittoi sen bussin ylähyllylle aamulla, ja muutaman tunnin kuluttua Buenos Airesissa se ei enää sieltä löytynyt. Soitettiin myöhemmin bussifirman kadonneiden tavaroiden palveluun, mutta makuupussia ei siellä ollut.

Toinen, pienempi varkaus sattui Santiagon hostellissa, jossa Anni unohti käsilaukkunsa sisäpihalle yhtenä lämpimänä iltana. Joku oli tuonut laukun aamulla pihalta sisälle, mutta napannut välissä ilmeisesti itselleen mukavan löytöpalkkion. Eräs hostellin vieraista katsoi aamulla häpeisen oloisena toiseen suuntaan, kun kiittelimme häntä aamulla siitä, että hän oli vihjannut, missä laukku voisi olla. Ehkä kaverin omaatuntoa vähän soimasi tai sitten krapula vain pisti pään koville, tiedä häntä.

Onneksi mitään arvokkaampaa, esimerkiksi kameraa, passia tai lompakkoa, ei ole viety. Pahinta olisi jos matkakuvat katoaisivat. Anttilasta ostetulla makuupussillakin oli enemmän käyttöarvoa kuin rahallista arvoa.

Patagoniassa

Luin bussimatkalla Bruce Chatwinin In Patagonia -kirjan, joka oli kiinnostavaa luettavaa, kun monet paikat olivat tuttuja matkalta. Chatwin kertoo kirjassaan vain vähän omasta matkastaan ja enemmän Patagonian ihmiskohtaloista.

Kirjaa lukiessa tajusi, kuinka monikulttuurinen Patagonia on. Alueella on erilaisia siirtolaisia, jotka ovat tulleet paeten lakia tai sotaa, uutta onnea etsien tai rikastumisen toivossa. Rikkailla on ollut valta, jota puolustamaan on välillä tarvittu armeijan apua.

Eräs yllättävä siirtolaisryhmä on walesilaiset, jotka saivat maapläntin Puerto Montin läheltä ja perustivat sinne uskonnollisen yhteisön. Walesilaiset olivat ainoita siirtolaisia Patagoniassa, jotka elivät sovussa intiaanien kanssa riistämättä heitä tai pakottamatta heitä sopeutumaan länsimaisiin tapoihin.

Kirjan esipuheen perusteella jäin ihmettelemään, miksi Chatwin kuoli niinkin nuorena kuin 48-vuotiaana, vuoden nuorempana kuin Douglas Adams. Wikipedia tiesi kertoa, että syynä oli AIDS. Chatwin oli yksi ensimmäisistä tunnetuista AIDS:iin sairastuneista briteistä.

-Janne

Pohjoisen lämpöön

Selvittiin viileästä etelästä kesäiseen Buenos Airesiin kahdella pitkällä bussimatkalla. Täällä huomaa jo pitävänsä neljän tunnin bussiyhteyttä lähiliikenteenä ja kahdenkymmenen tunnin reittiä tavallisena yöbussimatkana.

Ensimmäinen bussi vei meidät Rio Gallegosista Puerto Madryniin, jossa nukuimme yhden yön ja vietimme päivän läheisessä Peninsula Valdésin luonnonpuistossa, jossa näimme merileijonia, merinorsuja, vielä hieman lisää pingviinejä sekä parkkipaikalla vilistäviä armadilloja. Olimme taas mukana turistikierroksella, koska se oli helpoin tapa päästä alueella paikasta toiseen. Jätimme kuitenkin tällä kertaa veneretken väliin ja istuimme rauhassa rannassa piknikillä. Nyt ei ole valassesonki, joten veneestä olisi nähnyt todennäköisimmin ainoastaan merileijonia.

Puerto Madrynista jatkettiin suoraan Buenos Airesiin. Kiva olla täällä lämpimässä.